Huippuvoimistelijan elämä ei pääty kilpailusuoritukseen. Kamerat, toimittajat ja sosiaalinen media seuraavat mukana myös kisojen ulkopuolella. Jokainen sana, ele tai tunnelma voidaan tallentaa ja tulkita. Julkisuus tekee urheilijasta helposti sekä idolisoidun sankarin että kriitikoiden kohteen. Pienetkin poikkeamat odotetusta käytöksestä saatetaan nähdä heikkoutena tai asenteen puutteena, mikä lisää jatkuvaa varuillaan oloa.
Kansalliset voimisteluliitot asettavat tiukat säännöt niin harjoitteluun, ravitsemukseen, leireihin kuin kisakäyttäytymiseen. Urheilijoilta edellytetään sitoutumista aikatauluihin, mediakoulutuksiin ja edustusvelvollisuuksiin. Näennäisesti kyse on kokonaisuuden hallinnasta, mutta monelle voimistelijalle tämä tarkoittaa myös sitä, ettei heillä ole täyttä päätösvaltaa omasta arjestaan. Kontrolli ulottuu usein jopa lomapäiviin ja vapaavalintaisiin asioihin, kuten pukeutumiseen tai julkisiin kommentteihin.
Kun nuori urheilija alkaa menestyä, hänestä tulee nopeasti roolimalli – halusi tai ei. Yleisö odottaa hänen olevan esimerkillinen, inspiroiva ja aina hymyilevä. Tämä voi luoda paineita esittää jotakin, mitä ei aina tunne olevansa. Negatiiviset tunteet, epävarmuus ja uupumus jäävät helposti piiloon, koska voimistelijalta odotetaan tasaisuutta ja positiivisuutta. Lopulta tämä saattaa johtaa siihen, että urheilija kokee elävänsä jonkun muun odotusten kautta.
Yksi huono suoritus, haastattelussa sanottu ajattelematon lause tai jopa väsymyksestä johtuva virheellinen ilme voi synnyttää kohun. Internetin ja somen aikakaudella palaute on välitöntä – ja usein raakaa. Kommenttikentät, keskustelupalstat ja jopa osa mediasta voivat kääntyä urheilijaa vastaan hetkessä. Tämä jättää henkisen jäljen, jota ei ole helppo pyyhkiä pois. Julkinen paine ei ole vain taustamelua – se vaikuttaa suoraan urheilijan hyvinvointiin ja suorituskykyyn.
Jotta voimistelija voisi menestyä ja säilyttää mielenrauhansa, hänen on löydettävä tapa erottaa oma minuutensa julkisesta roolistaan. Tämä vaatii tukea, ymmärrystä ja usein myös ammattiapua. Yhä useampi huippu-urheilija on alkanut puhua avoimesti henkisestä kuormituksesta, jotta seuraava sukupolvi ei jäisi yksin. Valokeila ei katoa, mutta sen kanssa voi oppia elämään – kunhan tunnistaa omat rajansa ja saa tilaa olla muutakin kuin urheilija.